Entä jos seuraavan kerran bussipysäkillä alkaisin kertomaan masennuksestani, kun puolituttu kysyy kuulumisia. Kertoisin, kuinka vaikea aamu oli ja olisin halunnut jäädä kotiin makaamaan pimeään ja itkemään. Tai kuinka vaikeaa oli viime viikolla, kun melkein oksensin, koska ahdisti niin paljon. Kun on jaksoja, jolloin en käy moneen päivään ulkona ja laitan roskapussit ulkovarastoon, koska en kykene viemään niitä roskikseen
Kun haluan vahingoittaa itseäni, koska tuntuu niin pahalta, tai kun ei tunnu miltään. Kertoisin, mitä lääkkeitä käytän ja mitä sivuoireita niistä tulee. Kertoisin, että minun ei tarvitse käydä labrakokeissa, vaan käyn terapiassa kaksi kertaa kuukaudessa. Että mieleni on ollut niin synkkä, että olin tappaa itseni. Että olen ollut sairaalahoidossa, koska voin niin huonosti.
Säikähtäisitkö, pitäisitkö hulluna, nolostuisitko, välttelisitkö katsettani? Seuraavan kerran menisitkö toiselle pysäkille, ettei sinun tarvitsisi kohdata minua. 
Minä kuuntelen sinun vaivojasi. Kerrot astmastasi, diabeteksestä, kolesteroliarvoistasi, kuinka taas iskias ei anna nukkua. Puhut niistä bussissa, kadulla, kaupassa. Et häpeä. Miksi häpeäisit, ihan luonnollisia asioita!
Mutta minä, masentunut, olen edelleen tabu. Kuuntelen sinua ja toivon, että minullakin olisi oikea sairaus……
